Harri Tapperin lukijat tietävät, että Tapperin kirjat vilisevät upeita lauseita ja että kirjailijalla on omintakeinen ääni. Tiedetään, että hänen sanoillaan on oma mahtinsa, joka syntyy niin sanonnan sisällöstä kuin sen jäljittelemättömästä muodosta. Monesti Tapperia on kutsuttu maagiseksi realistiksi, ja usein hänen tekstiensä parissa on saanut nauraa ja joskus pyyhkiä silmäkulmiaan. Aina hänen tekstinsä on koskettanut.

Nyt Harri Tapper on kerännyt kirjoistaan - niin romaaneista, kertomuskokoelmistaan kuin runoistaan - virkkeistä parhaat. Paristasadasta valitsemastaan virkkeestä hän kirjoittaa: »Kirjoittava ihminen miettii itsensä ja tekstinsä eksistenssiä. Arvelen omaa olemustani näin: näen esineet, sään, ympäristön esteettisesti, kauniina siis. Tai näen ne ikuisuudellisina: pihassa oleva kivi ei ajattele mutta osaa olla ikuisuutta. Arvelen myös, että kokeminen ei tapahdu ilman henkeä. Pohtiessani elämän vaiheita, sulattaessani niitä, olen päätymässä siihen, että eläminen ei suju ilman iloa. Tekstin tulee ryöpytä iloa, ja tämän voi katsoa myös kirjoituksen tarkoitukseksi.»

Ilmoille haihtuvat polut -kirjan virkkeet etenevät lapsuuden valoisuudesta tummemmille poluille, jotka vähä vähältä, elämän edetessä katoavat näkyvistä, haihtuvat ilmoille. Kirjassa on Parnasson päätoimittajan Jarmo Papinniemen jälkikirjoitus tapperilaisesta virkkeestä sekä Harri Tapperin itsensä tekemä kuvitus.